Tiedeosallisuus ja tiedeviestinnän dialoginen käänne
17.3.2026 Kaisa Torkkeli ja Leena Kaakinen
Mitä on tiedeosallisuus? Yksinkertaisimmillaan tiedeosallisuuden (science engagement) voi ajatella olevan ihmisten vuorovaikutusta tieteen, tutkitun tiedon ja tutkimuksen kanssa. Yksi tapa hahmottaa tiedeosallisuutta on etsiä sille vastakohtia, kuten osattomuus, passiivisuus, syrjäytyminen, vieraantuminen tai välinpitämättömyys suhteessa tieteeseen, tutkittuun tietoon ja tutkimukseen. Tiedeosallisuus-käsitteen ajankohtaisuus selviää ehkä parhaiten, kun sitä tarkastelee suhteessa sen lähikäsitteisiin tiedelukutaitoon ja tiedeymmärrykseen. Kaikki kolme käsitettä ovat syntyneet eri aikoina ja vakiintuneet tiedeviestinnän ja -kasvatuksen käyttöön kuljettaen mukanaan erilaisia tavoitteita ja näkökulmia.
Osallisuuskäänne tiedeviestinnässä: puutemallista dialogiseen
Osallisuus-termi (engagement) ilmaantui tiedeviestinnän ja -kasvatuksen keskusteluihin 2000-luvun taitteessa monia aloja ja toimijoita koskeneen ”osallisuuskäänteen” myötä (Davies 2009). Ennen tätä tiedeviestinnän lähihistorian katsauksissa toistuu vuosi 1985, jolloin Britannian Royal Society julkaisi raportin Public Understanding of Science (Bodmer 2010). Tiedeymmärrys (public understanding of science), sen puute ja sen edistäminen nostettiin raportin myötä tiedeviestinnän keskeiseksi tarkastelun kohteeksi. Raportti patisti tutkijoita viestimään tieteestä ja sen tuloksista yleistajuisesti myös suurelle yleisölle. Tavoitteena oli ihmisten tietotason ja tiedettä koskevien asenteiden paraneminen sekä tiedekriittisyyden hillitseminen. Keskustelua tieteen yhteiskunnallisesta viestintä- ja kasvatusvastuusta käytiin samaan aikaan myös muissa maissa. (Davies & Horst 2016; Väliverronen 2016.)
Keskustelu tiedeymmärryksestä kumpusi 1970-luvulla alkaneesta tiedelukutaidon tutkimuksesta. Tiedelukutaito (scientific/science literacy) koostuu esimerkiksi tosiasioiden tietämisestä, tieteen menetelmien ymmärryksestä, positiivisesta asenteesta tiedettä ja teknologiaa kohtaan sekä epätieteen tunnistamisesta (esim. Miller 1992). Lukutaidoksi sitä kutsutaan siksi, että tieteen hahmottamisen ajatellaan olevan lukutaitoon rinnastettava ja harjoittelun myötä kehittyvä kyky. Tiedelukutaidon edistämisessä tiedeviestinnän ja -kasvatuksen tehtävänä on välittää tieteellistä tietoa, valistaa ihmisiä ja lisätä näin positiivista asennetta tiedettä kohtaan.
Tiedeymmärrystä ja -lukutaitoa painottavaa tiedeviestintää on kuitenkin rasittanut hierarkkinen ja puuteperustainen lähestymistapa eli puutemalli (deficit model), jossa tiedeviestijöitä pidetään tiedon välittäjinä ja yleisöä sen vastaanottajina. Perusajatuksen mukaan ihmisiltä puuttuu tiedelukutaitoa ja tiedeymmärrystä – tietoa ja asenteita, joita tiedeviestijät ja -kasvattajat voivat tarjota ja välittää. Esimerkiksi tiedekeskusten ja -museoiden yleisöille halutaan tarjota uutta tietoa ja ymmärrystä, joita heillä ei vielä ehkä ole. Näin pitääkin tehdä: taidokas tiedon jakaminen on tiedeviestinnän ja -kasvatuksen tärkeää perustoimintaa, ja se saakin monet tiedekeskuksissa vierailevat innostumaan tieteestä.
Kritiikki puutemallin mukaista yksisuuntaista viestintätapaa kohtaan voimistui kuitenkin 1990-luvulle tultaessa. Tutkimukset osoittivat, että pelkkä tiedon välittäminen ja lisääminen ei saanutkaan ihmisiä sitoutumaan tieteelliseen tietoon tai muuttanut heidän asenteitaan tiedemyönteisiksi. Esimerkiksi ihmisten syömistottumukset tai kulutuskäyttäytyminen eivät muuttuneet uuden tiedon, valistuksen tai neuvonnan myötä. Tiedekriittisyyskin vaikutti voimistuvan. Tarvittiin uusia tapoja sitouttaa ihmisiä paremmin tieteeseen ja tieteelliseen tietoon.
Puutemallin rinnalla vahvistui dialoginen malli, joka korostaa vuorovaikutusta ja tiedon yhteisöllistä rakentamista (Bucchi, 2008; Stilgoe ym., 2014). Dialogisen mallin voidaan ajatella olevan tiedeviestinnän vastaus 2000-luvun alun laajempaan osallisuuskäänteeseen. Ihmisten tietovajeen sijaan dialogisessa mallissa halutaan painottaa ihmisten kykyjen ja kokemusten arvostamista, tasaveroista vuorovaikutusta ja monenlaisten ja moninaisista taustoista tulevien ihmisten osallistumisen tukemista. Dialoginen tiedeviestintä tunnistaa ja tunnustaa tieteellisen tiedon lisäksi myös muita tietämisen tapoja (kuten kokemus- ja perimätieto), joita erilaisilla yleisöillä on ja tiedeviestijöillä ei välttämättä ole. Vastavuoroinen ja arvostava vuorovaikutus yleisöjen ja tiedeviestijöiden kesken mahdollistaa siten myös molemminpuolisen oppimisen.
Tiedeosallisuus – vuorovaikutus keskiössä
Kun dialogisuuden arvostus voimistui, tiedeymmärrykseksi suomennetun public understanding of science (PUS) rinnalla alettiin englanninkielisissä teksteissä korostaa lähestymistapaa, jota nimitettiin termeillä public engagement with science (PES) tai science engagement. Science engagement -termille ei ole vakiintunut suomenkielistä vastinetta. Suomennokseksi on ehdotettu esimerkiksi osallistavaa tiedeviestintää (Saikkonen & Väliverronen, 2013), mutta osallistava-sanan on nähty korostavan hierarkkista lähestymistapaa, jossa asiantuntijat osallistavat muita ylhäältä alas (Meriluoto & Litmanen, 2019). Siksi ehdotammekin termien public engagement with science tai science enagagement suomennokseksi tiedeosallisuutta. Tiedeosallisuus korostaa arvostavaa vuoropuhelua, tiedeviestijöiden ja yleisöjen aktiivista vuorovaikutusta ja osallistumista sekä molemminpuolista oppimista yksisuuntaisen opettamisen tai tiedon välittämisen sijaan.
Tiedeosallisuutta voi laajentaa myös toimintaa ennakoivaan suunnitteluvaiheeseen, jolla ei välttämättä ole vielä varsinaisia tiedeviestinnällisiä tavoitteita. Ennakoiva osallisuus (upstream engagement) on nimitys tiedeviestinnän ja -kasvatuksen toiminnalle, joka tapahtuu jo toiminnan alkuvaiheessa, ennakoiden tulevaa. Ennakoiva osallisuus laajenee usein moninaiseen sidosryhmäyhteistyöhön ja kurottaa yleisöjen lisäksi vuorovaikutukseen esimerkiksi viranomaisten, tutkijoiden, järjestöjen ja yrittäjien kanssa. Yhteisenä tavoitteena voi olla ymmärtää yhteiskunnallisesti merkittäviä tai yhteisöjen arkikokemuksesta nousevia ongelmia, kiinnostuksen kohteita ja tulevaisuuden toiveita. Keinoina voivat olla tulevaisuuskeskustelut, dialogit, työpajat tai kanssatutkimus. (Ks. myös Vetenskap & Allmänhet 2023.) Lähtökohta on, että kenelläkään ei voi yksinään olla kattavaa kuvaa yhteiskunnallisesti ajankohtaisista ja ihmisiä kiinnostavista tai askarruttavista ilmiöistä. Pyrkimyksenä on ensin ymmärtää ilmiöitä yhdessä ja löytää sitten ratkaisuja, joihin monenlaisten osallistujien on helppo sitoutua, koska heitä on kuultu ja heidät on otettu mukaan heti alusta lähtien. Ennakoiva osallisuus voi auttaa sekä tiedekeskusten ja -museoiden että sidosryhmien toiminnan kehittämisessä. Tiedekeskusten ja -museoiden rooli voi olla ennakoivaan osallisuustyöhön osallistuminen mutta myös tällaisen yhteistyön ja kehittämisen fasilitointi. Seuraavaan aikajanaan on koottu tiedeviestinnässä kulloinkin korostuneet käsitteet, tavoitteet ja toimintatavat.
Mitä tiedeosallisuus sitten käytännössä voi tiedekeskusten näkökulmasta olla ja millaisia sävyjä ja lähestymistapoja se voi saada? Tätä valotamme tulevissa blogikirjoituksissamme ja artikkeleissamme ja tekeillä olevassa laajemmassa oppaassa, joissa tarkastellaan vuorovaikutuksellista tiedeviestintää tiedekeskuksissa ja -museoissa.
Lähteet
Bodmer, W. (2010). Public understanding of science: The BA, the Royal Society and COPUS. Notes and Records: The Royal Society journal of the history of science, 64(suppl_1), S151–S161.
Bucchi, M. (2008). Of deficits, deviations and dialogues: Theories of public communication of science. Bucchi, M; Trench, B. (Ed.) In Handbook of public communication of science and technology (pp. 71–90). Routledge.
Davies, S. R. (2009). Doing dialogue: Genre and flexibility in public engagement with science. Science as Culture, 18(4), 397–416.
Davies, S. R., & Horst, M. (2016). Science communication: Culture, identity and citizenship. Springer.
Meriluoto, T. & Litmanen, T. (2019). Pelastaako osallistaminen demokratian? Teoksessa T. Meriluoto & T. Litmanen (toim.) Osallistu! Pelastaako osallistaminen demokratian? Tampere: Vastapaino, 7–28.
Saikkonen, S., & Väliverronen, E. (2013). Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Kriittinen arvio ”demokraattisesta” käänteestä. Yhteiskuntapolitiikka, 78(4), 416–424.
Stilgoe, J., Lock, S. J., & Wilsdon, J. (2014). Why should we promote public engagement with science?. Public understanding of science, 23(1), 4–15.
Vásquez-Guevara, D. (2023). Science Communication and Public Engagement: Evolving toward Science-Society Participation. Bloomsbury Publishing PLC.
Vetenskap & Allmänhet (Public & Science Sweden) (2023). Public Engagement: What is Public Engagement? https://vetenskapallmanhet.se/eng/our-areas-of-interest/public-engagement/. Katsottu 16.3.2026.
Väliverronen, E. (2016). Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.