Monikäyttöinen tiedekeskus
Kun Suomeen perustettiin ensimmäiset tiedekeskukset Tietomaa Ouluun ja Heureka Vantaalle, oli tiedekeskus konseptina aivan uusi ja tuntematon. Esimerkiksi Oulussa paikkaa alettiin pian kutsua kaikissa yhteyksissä Oulun Tietomaaksi, vaikka sen virallinen nimi oli Tiedekeskus Tietomaa. Tiedekeskus kelpuutettiin nimeen mukaan uudestaan vasta vuonna 2000.
Nykyään – yli 30 vuoden jälkeen – tiedekeskukset ovat ylpeitä nimistään, ja miksi eivät olisi, sillä tiedekeskus on mitä monipuolisin vierailupaikka, ja se taipuu mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin. Itse yli 28 vuotta tiedekeskuksessa työskennelleenä ihmettelen edelleen, miksi meitä ei osata hyödyntää nykyistä enemmän. Toki kyse on resursseista, mutta osatekijöinä ovat varmasti myös päättäjien ymmärrys, tilannetietous ja poliittinen tahto.
Tiedekeskukset ovat paikkoja, missä tiedettä popularisoidaan, eli tehdään kansantajuisesti ymmärrettäväksi. Pääkeinona tähän ovat yleensä toiminnalliset teemanäyttelyt. Niiden suunnittelussa ja toteutuksessa pyritään huomioimaan eri käyttäjäryhmät, vaikka toki välillä on näyttelyitä, jotka sopivat paremmin esimerkiksi aikuis- tai lapsikävijöille.
Tieteen popularisointia ja sitä kautta tiedepääoman kasvattamista tiedekeskukset toteuttavat lisäksi erilaisin teematapahtumin, luennoin, laboratorioesityksin ja -harjoituksin sekä vaikkapa leiritoiminnan avulla. Näitäkin toimintoja suunnataan tarpeen mukaan hieman eri kävijäryhmille.
Itseäni tiedekeskuksissa viehättää niiden monipuolinen käyttömahdollisuus. Perinteisesti yksi tiedekeskusten pääkäyttäjäryhmä ovat koululaiset ja opiskelijat. Heille vierailuun liittyy vahva opetuksellinen ulottuvuus. On pitkälti opettajasta (ja myös tarjolla olevasta oheismateriaalista) kiinni, kuinka syvällistä tiedepainotusta vierailulta odotetaan.
On myös huomioitava, että siinä missä tiedekeskus oli käyntipaikkana 90-luvulla opettajillekin uusi ja ennenkokematon, nyt moni opettaja on vieraillut aikoinaan oman luokkansa jäsenenä tiedekeskuksessa tai osallistunut tiedeleireille. Heille oppilaiden tuonti tiedekeskukseen on luonnollinen osa koulutyötä.
Koululaisvierailuissa on erotettava kaksi selkeää roolia: opetuksellinen vierailu tai niin sanottu huvitteluvierailu. Luokkaretket ovat pääasiassa jälkimmäisiä, ja niihin liittyy harvoin mitään pedagogisia tavoitteita. Tämäkään ei ole mielestäni millään muotoa huono asia, sillä olen vakuuttunut siitä, että kaiken hauskanpidon lomassa tapahtuu passiivista oppimista, jos kohteet on suunniteltu oikein.
Lapsiperheille ja vapaa-ajan kävijöille tiedekeskukset näyttäytyvät varmasti ennen kaikkea ajanviettopaikkoina, ja siinäkään ei ole mitään moitittavaa. Onhan tiedekeskusten toiminnallisuus lähtökohtaisesti kuitenkin tyystin erilaista, kuin esimerkiksi varsinaisten huvipuistojen. Itse olen joskus käyttänyt työpaikastani termiä ”tiedehuvipuisto”, kun konseptia on pitänyt selittää jollekin asiaa lainkaan tuntemattomalle.
Tähän minua on ohjannut kauan sitten Euroopan tiedekeskusjärjestö ECSITE:n konferenssissa kuulemani alustus, jossa arvovaltaisen London Science Museumin pedagogi muistutti vakavaa tiedeyleisöään sanomalla: ”Don’t forget the entertainment!”
Eivät vapaa-ajan vierailut silti välttämättä ole pelkkää huvittelua. Monet kerrat olen nähnyt isän, äidin, mummon tai vaarin lukevan lapselleen tai lapsenlapselleen ensin kohteisiin liittyvät oheistekstit, ennen kuin on siirrytty itse tekemiseen. Parhaassa tapauksessa myös käyttöohjeet on luettu. Silloin pitkäaikaiselle sisällöntuottajalle on aina tullut se hieno tunne, että vuosikymmenten aikana tehty työ ei ole mennyt hukkaan.
Tiedekeskukset taipuvat eri tiedeteemaisten tapahtumapäivien lisäksi myös juhlateemoihin, kuten Halloweenjuhliin, joissa lähestytään aihetta tietysti hauskasti tieteen kautta. Pikkujoulupaikkana ainakin Tietomaa on ollut tarjolla jo ainakin 2000-luvun alusta.
Tietomaassa on pidetty lapsille yöleirejä. Viimeisimpänä esimerkkinä kokonainen luokka vietti yön tiedekeskuksessa. Nukkuminen makuupussissa näyttelykerroksissa on varmasti unohtumaton elämys.
Tiedekeskus taipuu siis moneen ja käyttötapa riippuu kokonaan käyttäjästä. Tällainen vapaus, jos ei lasketa ohjattuja opetuksellisia vierailuja, erottaa mielestäni tiedekeskukset muista käyntikohteista. Ihmisten vapaa-ajastahan mekin kilpailemme.
Kaiken yllä on kuitenkin kaikkien meidän tahto lisätä ihmisten tietoa asioista, oikaista vääriä luuloja ja jopa ohjata lapsia ja nuoria hakeutumaan tieteen pariin tulevalla työurallaan. Meillä Pohjoismaissa kansan sivistystaso ja tieteen ymmärryksen taso ei ole sellainen huolenaihe, kuin esimerkiksi monessa muussa Euroopan maassa.
Silti tiedekeskuksissa tehtävän työn ja tiedekeskusten roolin soisi tulevan vielä nykyistä paremmin tunnetuksi ja arvostetuksi niin päättäjien kuin rahoittajienkin keskuudessa. Me teemme työtä tulevaisuudelle, missä tieto ohjaa toimintaa eivätkä uskomukset, luulot, salaliittoteoriat tai väärän tiedon levittäjät.
Tieto on hauskaa. Tieto on jännittävää. Tieto on yllättävää. Tieto on valtaa.
Sampo Puoskari
Kirjoittaja on yhteistyökoordinaattori Tiedekeskus Tietomaassa